Nimetön asiakirja.pdf

Keskiajan katsotaan alkaneen Rooman imperiumin tuhoutumisesta. Keskiajan alkupuolella rahatalous oli romahtanut ja kaupungit olivat kuihtuneet. Talous perustui kartanoiden ympärille keskittyneeseen maatalouteen. Tätä kutsutaan kartanotaloudeksi. Keskiajan puolivälissä kaupankäynti alkoi elpyä, raha...

Keskiajan katsotaan alkaneen Rooman imperiumin tuhoutumisesta. Keskiajan alkupuolella rahatalous oli romahtanut ja kaupungit olivat kuihtuneet. Talous perustui kartanoiden ympärille keskittyneeseen maatalouteen. Tätä kutsutaan kartanotaloudeksi. Keskiajan puolivälissä kaupankäynti alkoi elpyä, raha otettiin uudelleen käyttöön ja kaupankäynti laajeni. Keskiajan alussa maatalous oli melko tehotonta. Käytössä oli kaksivuoroviljely, jossa pelto jätettiin joka toinen vuosi viljelemättä. Sekään ei antanut maaperälle riittävästi aikaa uusiutua, sillä pellossa viljeltiin aina samoja kasveja, minkä seurauksena maa köyhtyi ja sadot pienenivät. Koska kotieläimiä ei ollut riittävästi, peltoja ei voitu edes lannoittaa. Pellot oli jaettu kyläläisten kesken kapeisiin sarkoihin, ja siksi niitä oli viljeltävä yhteistyössä. Talonpoikien ruoka oli yleensä vaatimatonta ja perustui viljaan, josta valmistettiin leipää, puuroa tai velliä. Liha ja kala olivat harvinaisia, ja niitä käytettiin yleensä kuivattuna tai suolattuna. Maatalouden tehottomuutta lisäsi teknologian kehittymättömyys. Viljely perustui vielä roomalaiseen tekniikkaan, joten talonpojat muokkasivat maata vain kynsiauroilla. Niitä tosin pystyttiin käyttämään vain Etelä-Euroopassa, sillä Pohjois-Euroopan savipellot olivat niille liian tiiviitä. Joillakin alueilla Pohjois-Euroopassa talonpojat harjoittivat tuottoisaa mutta työlästä kaskiviljelyä. Siinä metsää poltettiin, jolloin maaperään kerääntyi ravinteita. Ravinteet kuluivat kuitenkin nopeasti, joten talonpojat kaskesivat säännöllisesti uusia alueita. Maanviljely tehostuu, sadot suurenevat Euroopan maatalouden nousu alkoi 800-luvulla, kun olot vakiintuivat ja ilmasto lämpeni. Talon­pojat ottivat käyttöön uusia viljelymenetelmiä ja -välineitä. Ranskassa kehittyi kolmivuoroviljely, joka lisäsi maaperän hedelmällisyyttä ja toi samalla vaihtelua satoihin. Peltoon kylvettiin vuorovuosina syysviljaa ja kevätviljaa, ja kolmantena vuonna pelto oli kesannolla. Kasvuvoimaa lisättiin viljelemällä pellossa välillä vaikkapa papua, apilaa tai hernettä. Kaksivuoroviljelyyn verrattuna maa lepäsi harvemmin ja näin tuotanto tehostui. Täydellisen katovuoden uhka pieneni, sillä ruis ja vehnä saatettiin kylvää myös keväällä. Talonpoikien työmäärä jakautui nyt aiempaa tasaisemmin ympäri vuoden. Uusi pyörällinen kääntösiipiaura käänsi maata tehokkaasti, ja näin maa tuotti paremmin. Hevonen syrjäytti perinteisen vetojuhdan, härän. Hevosen ylläpito oli kallista, mutta se oli paljon tehokkaampi kuin härkä. Uudet viljelykasvit yleistyivät Euroopassa. Perinteisten viljojen, herneen, pavun, viinin, oliivin, humalan, rypsin ja linssien rinnalle tuli idästä ja etelästä uusia lajikkeita. Arabien välittäminä Eurooppaan tuli myös Aasian kasveja, ensin Lähi-itään ja myöhemmin Eurooppaan. Näin Eurooppaan saapuivat sokeriruoko, sitrushedelmät, pinaatti, munakoiso ja riisi, josta tuli Pohjois-Italiassa tärkeä viljakasvi. Kaupungit elpyvät Rooman imperiumin hajoamisen myötä kaupankäynti kuihtui ja siitä tuli paikallista. Pikkukaupungeista tai markkinoilta saattoi ostaa elintarvikkeita ja tarvekaluja. Kaupankäyntiä vaikeuttivat alueiden hajanaisuus, monet tullit ja maantierosvot. Kaupunkeja säilyi, mutta niiden väkiluku laski ja niiden merkitys jäi vähäiseksi. Esimerkiksi antiikin ajan miljoonakaupungin Rooman väkiluku kutistui 400-luvulle tultaessa muutamaan kymmeneen tuhanteen. Kaupungit eivät paljon eronneet maaseudusta, sillä osa kaupunkilaisistakin hankki elantonsa maanviljelyllä, ja lähes kaikilla oli koti­eläimiä. Maatalouden tehostuminen ja väkiluvun kasvu edesauttoivat kaupunkien kasvua 1000-luvulta alkaen. Väkiluku maaseudulla kasvoi. Pääosa väestöstä jäi asumaan synnyinsijoilleen, ja kylien asukastiheys nousi. Osa muutti uusille asuinalueille ja raivasi lisämaata elantonsa saadakseen. Osa ihmisistä puolestaan muutti kaupunkeihin paremman elämän toivossa. Kaupankäynti kasvoi maaseudun ja kaupunkien välillä. Kaupungeissa oli kysyntää maaseudun tuottamille elintarvikkeille. Maaseudulle taas kertyi varallisuutta, jolla saattoi ostaa kaupunkilaisten käsityötuotteita. Kun vielä kaupankäynti kiellettiin maaseudulla, jotta verotusta pystyttäisiin paremmin valvomaan, kaupunkien merkitys kauppapaikkoina vahvistui. Uudelleen elpyvä rahatalous ja vaihdanta vauhdittivat kaupan tehostumista ja kaupunkien kehitystä. Kun kaupungit vaurastuivat, ne pystyivät hankkimaan erioikeuksia ja itsenäisemmän aseman sekä lopulta irrottautumaan hallitsijoiden ja lääninherrojen alaisuudesta. Kaupunkien ympärille rakennettiin muureja, jotka tarjosivat suojaa niin kaupungin asukkaille kuin satunnaisille kulkijoille ja kauppiaille. Muurit rajoittivat väkiluvun kasvua. Muureja jouduttiin laajentamaan jatkuvasti, esimerkiksi Wienissä vuosina 1180–1220 muuria laajennettiin neljästi. EUROOPAN KAUPPA 1300-LUVULLA Silkkiä, nappeja, saippuaa Kaupankäynti laajeni sitä mukaa, kun uutta varallisuutta kertyi maaseudulle ja kaupunkeihin. Perustarvikkeiden lisäksi myös yleishyödykkeet alkoivat kiinnostaa yhteiskunnan ylimpiä ryhmiä. ­Ristiretket vauhdittivat kauppaa 1100-luvulta alkaen, kun tietoisuus eri alueiden erikoistuotteista levisi. Näin kehittyivät esimerkiksi Pohjois-Italian kaupungit, kuten Venetsia, Milano, Firenze ja Genova. Venetsia syrjäytti Bysantin itäisen Välimeren kaupassa ja Genova arabit läntisellä Välimerellä. Aluksi kauppa keskittyi merireiteille lähinnä Välimeren, Pohjanmeren ja Itämeren alueella. Sisämaahan suuntautuva kauppa oli vähäistä ja kulki yleensä jokireittejä pitkin. Euroopan kaupalle ­muotoutui kaksi painopistealuetta. Välimeri ja Musta­meri muodostivat kaupan länsi–itä-suuntaisen akselin, ­pohjoisessa Pohjanmeri ja Itämeri toimivat yhtenäisenä kauppa-alueena. Alueilla oli aluksi vähän yhteyksiä, mutta vähitellen kauppareitit yhdistyivät alppisolia ja idän jokia pitkin. Kauppaa oli edelleen helpompi käydä vesireittejä pitkin kuin maanteitse. Välimeren kaupalle olivat erityisen tärkeitä Aasia­sta tuodut idän ylellisyystavarat, kuten tekstiilit, posliini ja mausteet. Nämä halutut tuotteet olivat kevyitä kuljettaa ja niitä saattoi välittää kaikkialle Eurooppaan. Aasiaan palaavat alukset lastattiin raudalla, puutavaralla, oliiviöljyllä ja viljalla. Euroopan sisällä tärkeimmät kauppatavarat olivat vilja ja suola. Keski-Eurooppa ja Pohjois-Italia tuottivat villakankaita sekä nahka- ja rautaesineitä. Pohjois-Euroopan kaupassa liikkui enemmän välttämättömyystavaroita, kuten puutavaraa, kalaa ja turkiksia. Kaupankäynti vahvisti kaikkea taloudellista toimintaa. Kaupunkeihin syntyi pankkeja ja kauppiaitten yhteisöjä eli kauppahuoneita, joista monet levittäytyivät eri puolille Eurooppaa. Pohjois-­Euroopassa toimi lähes kolmensadan kaupungin Hansaliitto 1200-luvulta lähtien. Sen kaupungit sopivat keskenään hinnoista, kauppaehdoista ja ‑alueista. Suurimpien kaupunkien rahat kelpasivat kaikkialla Euroopassa, mikä helpotti kauppaa. Ensimmäisiä tällaisia rahoja olivat Firenzen floriini ja Venetsian dukaatti. Kaupunkien lukumäärän kasvu kertoo kaupan voimistumisesta. Euroopassa oli 1300-luvulla jo yli kolmetuhatta kaupunkia. Myös niiden väestömäärät kasvoivat, mutta tavallisesti kaupungissa oli alle tuhat asukasta. Suuria kaupunkeja syntyi hyville kauppapaikoille Pohjois-Italiaan tai Keski-Eurooppaan Seinen ja Reinin väliselle alueelle. Venetsiassa, Genovassa, Milanossa ja Firenzessä arvioidaan olleen noin 100 000 asukasta 1300-luvun alussa. Pariisi, Köln, Lontoo ja Lyypekki olivat Alppien pohjoispuolisen alueen suurkaupunkeja, joissa väestömäärät vaihtelivat 20 000–80 000 asukkaan välillä. Vaikka eurooppalaiset kaupungit kasvoivat, eivät ne koollaan pystyneet kilpailemaan Aasian ja Lähi-idän kaupunkien kanssa. Konstanti­nopoli oli aikakauden suurin kaupunki, ja sen väestömäärä lähenteli puolta ­miljoonaa. EUROOPAN KAUPPA 1400-LUVULLA Muurien suojassa Tyypillinen keskiajan kaupunki oli muurien ympäröimä. Muurit sekä maastonmuodot – esimerkiksi joki – määräsivät asemakaavan. Talojen piti mahtua muurien sisäpuolelle ja kadut olivat kapeita ja sokkeloisia. Vasta keskiajan lopulla ryhdyttiin taas rakentamaan kaupunkeja antiikin aikaiseen ruutuasema­kaavaan, mutta monien kaupunkien keskusta oli jo ehtinyt muotoutua ”keskiaikaiseksi”. Kaupungin keskuksessa oli yleensä tori tai aukio, joka oli suurien juhlien ja markkinoiden tapahtumapaikka. Torin ympäristössä olivat tärkeimmät julkiset rakennukset, kuten kirkko ja raatihuone sekä merkittävien porvarien asumukset. Raatihuone oli kaupungin johtavan neuvoston, raadin, kokoontumispaikka ja juhlien pitopaikka. Kaupungin porteilta johtivat tiet kohti toria. Nämä pääväylät olivat usein kivettyjä ja riittävän leveitä kulkea ajopeleillä. Pääkaduilta haarautuivat kapeat kävelytiet mutkittelemaan eri puolille kaupunkia. Tyypillisen keskiaikaisen kaupungin voi nähdä esimerkiksi Tallinnassa. Talojen rakennusaineet vaihtelivat paikallisesti. Suosituimpia materiaaleja olivat kivi ja tiili, ja ­palamattomina ne soveltuivat hyvin kaupunki­rakentamiseen. Tulipalot olivat silti yleisiä, sillä tulta tarvittiin kaikkeen toimintaan aina ruoan valmistamisesta raudan työstämiseen. Yleensä talot olivat kaksi- tai kolmikerroksisia ja niissä oli asuin-, työskentely- ja varastotiloja. Kaupunkien rakentaminen ja erityisesti talojen lämmittäminen muuttivat myös luontoa. Puuta tarvittiin paljon ja lähialueiden metsät hakattiin käyttöön. Elämä kaupungeissa ei ollut aina helppoa. Kaupunkilaiset asuivat ahtaasti. Kadut olivat saastaisia niille heitetyistä ihmisten ja eläinten jätöksistä. Esimerkiksi 1300-luvun Lontoossa se oli kiellettyä, mutta kieltoa ei noudatettu. Katuja yritettiin ­puhdistaa ja lannanluojille maksettiin työstä hyvin, enemmän kuin tavallisille työläisille. Jätehuollosta huolimatta taudit levisivät nopeasti. Lian ja tautien välistä yhteyttä ei tuolloin vielä tiedetty. Vaikka keskiajan ihmisen käsitys likaisuudesta ei ollut samanlainen kuin nykyihmisen, hänkin valitti, jos hajua ja likaa oli ylenmäärin. Kaupunkien eri ammattien harjoittajat elivät omissa kaupunginosissaan ja noudattivat omia työtapojaan ja tottumuksiaan. Käsityöläiset ja kauppiaat perustivat yhteenliittymiä, ammattikuntia ja kiltoja, suojelemaan etujaan. Ammattikunnat saivat yksinoikeuden oman alansa harjoittamiseen, joten ne pystyivät päättämään käsityöläisten määrän ja tuotteiden hinnat. Ammattikuntia tunnetaan jo 1100-luvulta, ja 1200-luvulla ne levisivät koko Eurooppaan. Jopa kerjäläisillä ja prostituoiduilla oli omat ammattikuntansa. Killoissa saman ammattikunnan ihmiset auttoivat toisiaan. Ne tarjosivat jäsenilleen myös sosiaalista kanssakäymistä. Sanonnan mukaan kipaten kiltaan mennään, kontaten kotiin tullaan. Useiden keskiaikaisten kaupunkien järjestyssäännöissä määrättiin tarkasti aika, joka kaupungissa piti asua tullakseen kaupunkilaiseksi. Esimerkiksi Lorrisin kaupungin vapaakirjan mukaan kaupunkilaiset olivat vapaita lääninherrojen alaisuudesta, mikä lisäsi kaupunkien vetovoimaa maaseudun ihmisten silmissä. Keskiajan kaupungit eivät pyrkineet kasvattamaan väestöään, vaan asukaslukua valvottiin tarkasti. Tätä osoittavat ­Winchesterin kaupungin järjestyssäännöt 1200-luvulta: [– –] kaupungin oikeudenpalvelijat ottavat joka viikko tai vähintään 15 päivän väliajoin selkoa kaikista henkilöistä, jotka majailevat laitamilla tai kaupungin eri paikoissa. Ja jos he löytävät sellaisen, joka on majoittanut luokseen tai ottanut vastaan mitä tahansa muukalaisia tai epäiltäviä henkilöitä, oikeudenpalvelijat tekevät siinä kohdin laillisen velvollisuutensa. Ympäristöhistorian näkökulma Keskiajan Euroopassa vallitsi kristillinen yhtenäiskulttuuri ja katolisella kirkolla oli paljon valtaa. Kirkon opit muovasivat suhdetta luontoon. Keskiajan kristillisen luontokäsityksen mukaan ihminen oli luonnon yläpuolella. Pakanalliset ajatukset luonnon sielullisista ominaisuuksista hylättiin, sillä kirkon oppeihin ei sopinut, että puroilla ja pelloilla olisi ollut omat pakanalliset suojelushenkensä. Luonnon tehtävänä oli tyydyttää ihmisen tarpeita. Raamatun luomiskertomuksessa vain ihminen oli luotu Jumalan kuvaksi, ja Raamatun tulkinta oikeutti ihmisen käyttämään luontoa hyväkseen. Toisaalta Raamatun ajatus ”viljele ja varjele” piti sisällään sen, että ihmisen tuli hyödyntää luontoa viisaasti. Kristinuskossa esitettiin myös ajatus, jonka mukaan kaikki Jumalan luomat lajit olisivat yhdenvertaisia. Ajatus luonnon varjelemisesta ei kuitenkaan toteutunut keskiajan Euroopassa. Maatalouden kasvu loi pohjan väkiluvun kasvulle ja se vaikutti ympäristöön. Väestön elannon turvaamiseksi lähes kaikki mahdolliset alueet oli raivattava pelloiksi. Pohjois-Euroopassa nykyisen Hollannin alueella maata vallattiin kuivaamalla merta ja nykyisen Italian alueilla soita muutettiin pelloiksi. Keski-Euroopan metsäiset maisemat muuttuivat peltojen ja kylien hallitsemaksi ihmisen muokkaamaksi kulttuurimaisemaksi. Samoin entiset kaskipellot otettiin Pohjois-Euroopassa vakituiseen peltoviljelyyn. Ih­misten hyödyntämien alueiden laajeneminen näkyi luonnossa esimerkiksi maan kulumisena ja aavikoitumisena. Ympäristöhistorioitsijat puhuvat jopa Euroopan luonnon tuhoutumisesta. Maisema muuttui, kun metsät vähenivät. ­Metsien lisääntyneiden hakkuiden taustalla olivat väestönkasvu ja puun kulutuksen kasvu kaupungeissa. Puuta tarvittiin energianlähteeksi. Puuta ja puuhiiltä käytettiin asuntojen lämmitykseen ja esimerkiksi tiilien ja keramiikkaesineiden valmistukseen. Puusta tehtiin myös valaisemiseen käytettyjä soihtuja. Lisäksi puuta tarvittiin muun muassa rakentamiseen, kärryihin, laivoihin, aseisiin ja astioihin. Vuoteen 1300 mennessä Manner-Euroopan metsiä oli hakattu jo laajalti. Kun Eurooppa oli vielä 1000-luvun vaihteessa lähes yhtenäistä metsää, mustan surman aattona metsää oli enää siellä täällä yksittäisinä saarekkeina. Metsien hakkuut johtivat paikoitellen eroosioon. Sitä lisäsivät suuret laiduntavat kotieläinlaumat, kuten lampaat, joiden villaa tarvittiin kaupunkien kutomoissa. Kierrettä pahensi jatkuva tarve raivata lisää peltoa kasvavan väestön tarpeisiin. Antiikin aikana alkanut villieläinten hävittäminen jatkui keskiajalla. Vaikka metsästäminen oli vain kuninkaiden ja aatelin yksinoikeus, useita lajeja hävitettiin sukupuuttoon. Esimerkiksi Euroopan hirvi- ja visenttikannat pienenivät merkittävästi, ja Isosta-Britanniasta katosivat kokonaan majava ja ruskeakarhu. Aristoteleen ajatus ihmisestä luonnon herrana vahvistui kristillisellä keskiajalla. Luonnon näkeminen pelkkänä raaka-ainevarastona ja ihmisen tarpeiden tyydyttäjänä synnytti myöhemmin ­tekniikkakeskeisen luontoasenteen. Tämä tarkoittaa sitä, että tekniikan avulla luontoa hyödynnetään ihmisten taloudellisen hyvinvoinnin lisäämiseksi. Kristinuskon ajatukset luonnon hyödyntämisestä ja ihmisestä luomakunnan kruununa selittävät ympäristön hyväksikäyttöä keskiajalla ja myöhemminkin Euroopassa.